Hidas itsemurha

(Kirjotettu kuukaus tai pari takaperin....)

Ensin nautitaan siitä kaikesta

Paetaan siihen niin hyvään oloon

Sitten hetken päästä huomataankin

Kaksipäisiä sapelihampaisia kameleita

Sitten kun ne ei jätä ollenkaan rauhaan

Onkin viidakkoveitsi joka yö käden ulottuvilla

Seuraavaksi ne rikkoo sen viidakkoveitsen

Ja sit juostaankin täysillä vessaan piiloon

Mutta siellä onkin sitten tappaja apinoita
Jotka alkaa puremaan, raatelemaan, lyömään.

Ja kun lopulta joku saapuu paikalle
Maataankin jo verilammikossa

Kädessä vaan viidakkoveitsi
Vierellä ne apinalelut

Kädet voimalla purtu ja raavittu
Jalat ja vatsa viiletty auki.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Mä oon nyt tosi iloinen! Suoraan sanottuna aivan vitun iloinen! Tuntuu että mä oon ollut tänään pelkkää hymyä täynnä. (aamua lukuunottamatta kun ton rontin takia en saanut kunnolla nukuttua yöllä) :) Ilonaiheita ovat: 3.6. alkava työharjoittelu, joka kestää koko kesän. Treeneissä olleet improt. Ja moni muu pieni asia, mitkä on kohentaneet mun mielialaa.

Tällä hetkellä mä todellakin uskon mun tulevaisuuteen.
Tuntuu kun olisin puolessa välissä mun kuoppaa kohti ylöspäin.
Tunnelin päässä näkyvä valo ei tällä kertaa ole se juna.
Feenix mun käsivarrella ei ole turha.
Mä oon nousemassa mun tuhkasta niin komeaan lentoon että sellaista ei mun kohalla oo ennen nähty.

Ei oo tarkoitus kuullostaa mitenkään itserakkaalta, mutta tällä hetkellä mä pidän itseäni taistelijana, joka on vihdoin ja viimein päihittämässä kaikki ne sisäiset demonit, mitkä mua on kiusannut pitemmän aikaa.

Ja nyt, äskeisen tekstin pohjalta julkaisen runon!

Tunnellin päässä näkyy vihdoin valoa,
eikä se ole tällä kertaa pikajuna
niin kuin monena viime kertana
kun luulin pääseväni ulos

Mustelmia, arpia ja veriset kantapäät
Matkani ylöspäin ei ole ollut kivuton
Olen nyt puolessa välissä matkaani
Ja vielä maantasalle tulen pääsemään

Feenixin lailla nousen tuhkasta
ja lennän komeammin kuin ikinä
Valo ja voima sisälläni syntyy uusiksi
ja usko tulevaisuuteen on palannut

Toivon parempaa elämää
Uskon parempaan elämään
Ja tuun rakastumaan siihen
Ja pitämään siitä kiinni.

On joitain tiettyjä asioita, mitä mä vihaan yli kaiken.
Yks niistä on se ettei vastata mitään.
(Kirjoitan esim. "moi".. Ei kerta tai pari haittaa, vaan jos se on toistuvaa!) 

Ärsyttävää on myös se, kun tyyppi vastaa jotain, käytte parin lauseen keskustelun ja sit se tyyppi jättää sen keskustelun kesken!

Minä: Moi!
Tyyppi hetken päästä: Moi! Hei nyt on tosi lämmintä, pitää mennä piknikille tms!
Minä: Joo vois kyl kun rahatilanne sen sallii. :) Mitäs sul on ensviikol?
Tyyppi: Jooo tää tyyppi tulee stadii, pitää olla sen kaa ja sit on pääsykoejuttuja yms.
Minä: Aijaa :)) mihin sul on pääsykokeet?
*Kuluu vartti ja huomaatkin tyypin häipyneen*

Siis.. Aivan.. Vitun.. Ärsyttävää!

Vaikka kyseessä ois kuinka rakas frendi, välil tekis mieli ihan oven taakse huutaa että "hei, vaikka sul ois mitä, et sä voi noin kohdella frendejäs!" yms.. Tiedättehän: "Joo anteeks, oon ollut vähän tällei ja tollei mut tiedäthän sen et sul on paikka mun sydämessä, pusmus<3 Mitä kuuluu?". Ja sit käy taas edellä käyvä esimerkki.

Tulee aina sellainen olo ettei mul oo minkäänlaist arvoo sellaisten ihmisten silmissä. Tiedättehän, voidaan tehdä katoamistemppuja, voidaan jättää vastaamatta, voidaan lopettaa tylysti keskustelut yms ja tehä mitä vaan ku ainahan sitä voi kuitata "noku on ollut tälläistä, anteeks mä lupaan kyl tehä toisin asiat" lauseel. (tulkitkaa toi ihan miten haluatte).

Siis:
AAAAAAARGH!  MÄ EN VITTU KAIPAA JOKA VITUN KERTA NIIT SANOJA, LAUSEITA, LUPAUKSIA YMS.. MÄ HALUAN TEKOJA KANS NÄILT IHMISILT! 

Okei, mä saatan nyt kuulostaa vitunmoiselta hirviöltä nyt, mutta mä olen niin turhautunut siihen että ihmiset kelaa et ne voi kohdella muita miten sattuu, kun on "niin tälläistä ja tälläistä".. Siis oikeesti. Jos ei haluu olla tiettyinä hetkin tekemisis, sanois vaan "hei, mä en nyt jaksa, mä otan sit yhteyt ku pystyn/ehdin/kykenen/haluan" jne..

Mutta, nyt iloisempiin asioihin!
Oon ollut nyt viikonlopun porukoilla, ja olo on nyt chillimpi kun alkuviikosta. (viikko ei siis oo muuten ollut kovin hyvä, kun muistoja vaan tulvi mieleen, vitutti ja oli muutenkin ankea olo)
Mutta nyt on iloisempi olo. Wii. :) Varsinkin nyt kun tunti taikka pari sitten tajusin Akun (kissan) kadonneen. No, onneks se löytyi! Nyt mä todellakin oon onnellinen aina kun se maukuu, mouruu jne.. (paitsi jos nukun)

Ja lopuksi, pieni oodi Akulle kuvan kera! :)

 Vaikkei mulla ole pakua
 eikä elämässä aina makua
 eikä varaa ostaa sakua
 enkä halua katsoa tikua ja takua
 eikä ole vierelläni miestä nakua
 Minä rakastan karvaista Akua!